Järjestetty tapaaminen

Koskapa varsin harvakseltaan tulee vastaan Taika-tytön kriteerit täyttäviä reippaita, fiksuja, komeita, raamikkaita herrakoiria, päätti emäntä tehdä asialle jotain. Erityisen hyvin neidillä tuntuu synkkaavan dobermannin,  bokserin ja tanskandogin kanssa, joten tästä saatiin hieman osviittaa sinkkutytön urosmausta. Ja niin pääsi topakka Taikakin treffeille, vieläpä sokkosellaisille. Vastassa meitä odotti varsinainen velikulta Velmu.

Sekä outojen koirien kohtaaminen että uusien koirakaverien tapaaminen on Taikasta kovin jännittävää. Jos ollaan heti tulossa iholle, saattaa saada varsin terävän huomautuksen soveliaisuuden rajan ylittämisestä.

Lähdettiin Velmun fiksun emännän oivalluksesta ensin vain seurailemaan Velmun jälkiä. Näin Taika ehti jo hiukan tuumaillakin hajuista, millainen kaveri siinä on edellä tassutellut ja nokikkain oleminen on jo hiukan helpompaa. Multta silti... kun Velmu hiukan ehätti tulla kuononmitan päähn, tuli Taikalta kohtuullisen nopea vastalause. – Ärrrr, mutta samalla häntä heiluen muistutellen, missä ne rajat kulkeekaan meidän välillä.

Ohi kulkenut seniorirouva malttoi huomauttaa asiantuntevaan sävyyn "tuo ei pelkkää leikkiä ole, kyllä on selvästi agressiivista!" Hmm, tuumasimme me ja jatkoimme matkaa koirapuistolle. Taika pysähtyi moneen otteeseen lumilepsiakohtauksen kourissa kieriskelemään paljastaen massunsa Velmulle – niinpä niin, tosi agressiivinen on.

Koirapuistossa viiletettiin hurjaa vauhtia tovi, ei sentään takki auki, mutta melkein... Koska Helsingin lumitilanne on paikoin varsin hyvä, ja koirapuistoaidat (kuten kanisuojauksetkin puille) mitoitettu sulan maan aikaan, jännitimme milloin aidan toisella puolella isompi uros päättää lähteä Taikan ja Velmun kolmanneksi pyöräksi.

Tovi juoksua ja sitten maltettiin istahtaa kaverikuvaan - tai melkein...

Pienellä harjoittelulla saatiin kaverikuva, kiitos Pia!

Ja lopuksi tietenkin tassuteltiin yhtä matkaa metrolle päin.

Malttoivat rauhoittua ihan rinnakkain maaten ja ennen eroamista moikattiin. Paluumatkalla prinsessa vaipui, jos ei ihan satavuotiseen uneen, mutta hyvin kuitenkin nukahti keskelle ruuhkaista metroa peräti vartiksi. Illallakin uni maittoi ja nähtiin jännittäviä unia tassut ja kuonokarvat vipattaen. Terkut kaverille ja kiitos Pialle kivoista kuvista. Pianhan se karkauspäiväkin sieltä tulee, vinkkaa Taika... jos vaikka leikitään Kaunotarta ja Kulkuria?

Hyvää ystävänpäivää!

Kaikille tassukavereille ja tassujen kavereille sekä tassujen kaverien kavereille.
Kröhm, meniköhän se nyt oikein. Hälläväliä, ♥ Taika

Lady in pink

Meillä on ollut ongelma. Ei, ei siis kaniongelma, se on toinen juttu (lyhyesti: syöty).

Mustan koiran näkyvyys lumettomilla kaduilla ja lumisilla metsäautoteillä. Tai pikemminkin näkymättömyys. Heijastinpannat uppoavat kaulakarvaan.  Halpisliivit neiti tuunaa muutamassa minuutissa light-versioiksi. Irtoheijastimet irtoavat, rikkuvat. Vilkkupannoista saa migreenin ohikulkijat, koira ja omistaja.

Avuksi tuli Hurtta Lifeguard Polar. Pinkkinä, tietysti.

[Klikkaamalla kuva isommaksi]

Kun liikenteessä on tämä leidi pinkissä takissaan, emme voi välttyä vastaantulijoiden hymyiltä (leveiltä, vienoilta, peitellyiltä, avoimilta), nauruilta sekä ihan suorilta huomioiltakin.
- Haukulla on takki! (Tuntematon, riemastunut pikkuneiti, + 4 vuotta)
- Onpas se sievä neiti! Hieno takki! Onpas se tarkkaavainen pentu, mikä ikäinen se on? (Tuntematon rouva, +70 vuotta)
- I suppose it's she? (Tuntematon herra +35 vuotta)

Kehittämisen paikkoja toki tästäkin tuotteesta löytyy: vetoketju voisi avautua hännästä kuonoon eikä kuonosta häntään päin. Etenkin koloihin ja pusikoihin kirmaavalle koiralle olisi parempi ratkaisu, kun ei tuppaa vetoketju menossa aukeamaan.

Etuina näkyvyyden lisäksi se, ettei tarvitse pysähtyä kaupungissa selittämään jokaiselle kyselijälle onko se tyttö- vai poikakoira... toki Taika käyttäytyy muuten edelleen kunnon poikamiestytön tavoin esimerkiksi nostamalla koipeaan jätkämäisen reiluun tyyliin, pirteän pinkistä leidilikestä huolimatta.


Lystiä ja raikasta talviviikonloppua!

Fast Food, lähiruokaa nopeasti ja oma-aloitteisesti (K-15, K-kasvissyöjät)

Sillä välin kun muut katselivat vaalivalvojaisia, meillä tsekattiin Yle Areenasta aiemmin viikolla näkemättä jäänyt dokumentti nimeltään Jahti, citykanien metsästyksestä (katseluaikaa muuten vielä 6.2. klo 21.30 saakka).  Maisemissa vilahti paljon meillekin tuttuja kulmia.

Dokkarin ajan Taika nukkui isännän kyljessä sohvalla ja näki omaa jännittävää metsästysuntaan: tassut vipattivat ja uikutus kuului täydessä unessa. Pohdittiin ääneen, oliko syynä päivälenkillä nenän edestä vilahtanut citypupu.

Dokkarin päätyttyä isäntä ja koiruus suuntasivat talvi-iltaan iltalenkille. Samaan aikaan vahvistui, että Lennu muuttaa Linnaan.

Tovin kuluttua ovikello soi. Oven takana vinkui innokas koira. Isäntä ei vinkunut, eikä hänen kädessään roikkunut pupu, jolta kuulemma napsaistiin niska poikki erittäin ripeästi. Oli sitten sattunut iltalenkillä hiukan metsästysviettisemmän ja ripeäotteisemman koiran eteen ja matka loppui lyhyeen.

Kas, aiemmin emäntä on saaliiksi sattuneet pitkäkorvat pudottanut lähimpään roskikseen (haaskausta!) eikä siten kuvaakaan ole saatu. Vaan tällä kertaa metsästyskortin suorittanut isäntä päätti valmistaa aterian ja kani päätyi kameran hollille.

Tässä siis vaali-illan  äänisaalis kanisaalis.

Dokkarissa Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan puutarhuri tarjoili kanikeittoa. Meillä on nyt hieman auki, mitä ja kenelle pitkäkorvasta valmistetaan ja tarjoillaan. Tällä hetkellä vahvin suosikki on kanipata, jonka todennäköisimmin syö itse metsästäjä.

Metsästysvarustuksesta saattaa tulla tiedusteluita. Tällä kertaa siis kyseessä  pian 8-vuotias seiskarinkoira noin metrin nahkahihnassa. Koordinaatit pari metriä Mannerheimintiestä.