Ei pelkkiä haukkuja...

Vaikka tuosta viime postauksen tilanteesta paha mieli jäikin, niin häntä pystyssä (tai sikkaralla) me silti kuljetaan! Kömpsittyämme lenkkiämme muutama päivä sitten pääkaupungin toisen,  aika vilkkaan kadun varrella, meille huikkasi eräs leidi:

— Siinäpä on koiran näköinen koira! Kymmenen pistettä teille!


Emäntä ei ihan heti hoksannut, että kehut oli meille, mutta huikkasi sitten takaisin:


— Tämä onkin made in Finland!

Kuva on otettu Taikan hurjilta nuoruuskuukausilta, jolloin suunniteltiin monenlaisia kettumaisia temppuja emännän pään menoksi. Tuolloin ei vielä kasvanut karvaakaan korvissa, ja korvat olivat varsin isot suhteessa pään kokoon...

Koti- vai villieläin?

Kerronpa teille tapahtuman, joka jäi mieleen. Oltiin matkalla autolle ja retkeilemään, nauttimaan talvipäivän kirkkaudesta. Sunnuntaipäivä Töölössä, Töölönkadun ja Pohjoisen Hesperiankadun kulma. Tätä korttelia siis rajaa toiselta puoleltaan Mannerheimintie, josta Wikipedia kertoo näin:

Helsingin kaupungin tekemien laskelmien mukaan Mannerheimintien alkupäässä keskustassa liikkuu päivittäin 12 400 ajoneuvoa ja loppupäässä 42 900, lukeman ollessa korkeimmillaan Meilahden kohdalla 51 300. Jalankulkijoita liikkuu keskustassa 50 000 henkilöä vuorokaudessa.

No, edessä marssi isäntä, perässä emäntä ja Taika. Käännyimme kulmasta nenä kohti Mannerheimintietä. Isäntä huudahti:

— Koiria, ja ne ovat irti!

Spontaanisti taisin manata ääneen ärräpäällä, mutta hiljaa, kun vilkaisin eteemme. Kaksi tiibetinspanielia, kipittää meitä kohti hurjaa vauhtia. Selvennyksen vuoksi: Mannerheimintien liikennevirta oli noin 20 metrin päässä. Irtokoirat viipottivat reipasta tahtia vajaan metrin etäisyydelle meistä. Tässä vaiheessa en kuullut "tänne"  tai "tule" -käskyjä saati -pyyntöjä.

Taika siis entistäkin lyhyemmälle nahkahihnan lenkille ja molemmat meistä kaksijalkaisista totesivat kohtalaisen tiukasti:

— Koirat on pidettävä taajamassa kiinni.

— Tämä pelkää irtokoiria ja voi purra, selvensin.

Tässä vaiheessa saimme kuulla jo omistajallakin olevan puheääntä. Isännälle  nimittäin toivotettiin yksin tein reiluin desibelein:

— Vedä xxxxxx!

Ja emäntää kohti huudettiin:

— Jos se puree mun koiria, niin siltä lähtee henki. Minä en koiria pidä kiinni, mulla on lonkka leikattu. (Hamuilee koiriaan kiinni.)

Tässä vaiheessa aloin jo tylyttää muutenkin kuin kyllästynein ilmein:

— Sitten pitää muuttaa maalle. Täällä on aika monella koiranomistajalla leikkauksia takana ja silti koirat ovat kytkettynä.

Kainalosauvoja tai ontumista en liikehdinnässä havainnut, joten aivan toipilaasta ei ollut kyse irtokoirien omistajassa. Minulle ei nyt ihan avautunut tuo logiikka: tiibetinspanielit eivät saa jalkakäytävällä yhtään sen enempää liikuntaa olivat ne vapaana tai irti, elleivät ne ravaa Hesperiankatua ees taas korttelinmitan kerrallaan. Sen sijaan irrallaan loikkivat  koirat lienevät vilkkaalla kadulla vaaraksi myös jalankulkijoille ja lastenvaunujen kanssa liikkuville, autoa pysäköiville -- lastenvaunujen kanssa kulkija: tajuatkos, että kinoksen takaa voi pompata vaunujen eteen pieni koira?

Lisää näitä sosiaalisia koiranomistajia, koiranomistajien kollektiivinen maine on turvattu ja koirakansalaiset tervetulleita kaikkiin kaupungin kolkkiin - vapaana, tietenkin.

Tuntuu, että monet koiranomistajat ovat sitä meiltä, että kaikki koirien kulkemisen rajoittaminen on valitettavaa ahdaskatseisuutta. Minun mielestäni se on myös turvallisuutta. Vaikkapa ihan pienimpiä lapsia kohtaan. Mielestäni se, että pitää huoleti koiriaan irti Suomen ehkä vilkkkaimman kadun lähellä, on välinpitämättömyyttä omista koirista. Harmi, jos olen pahoittanut jonkun lukijan mielen, mutta en usko, että olen yksin mielipiteeni ja irtokoiria pelkään koiramme kanssa. Taisinpa asian ottaa syksylläkin puheeksi täällä blogissa.

Ehkäpä me hankitaan nyt sitten äkkipikaiselle Taikalle kuonokoppa, koska irtokoiria tulee iholle miltei joka viikko, eikä ainakaan meidän koiran omistajilla ole kuin kaksi silmää.

 Kuva: www.securitystore.fi

Lumiloikkia

Tässäpä yksi syy, miksi meiltä jää koirapuistoilut väliin, kunnes lumen pinta laskee...



Taika hyppää sujuvasti sellaiseen noin 90 cm korkeuteen suorilta jaloin. Kun keskimääräinen koira-aidan korkeus on 100 cm, ja lumen syvyys Kaisaniemen mittausasemallakin on +70 cm, ei me edes harkita koira-aitauksia Suomen lumikeskipisteessä...

Nolojen tilanteiden koiranomistaja, osa III

Oltiin kävelyllä Taikan kanssa. Tällä lumimassalla alkaa reittivalinnat olla niukilla, joten marssittiin pitkälti katuja pitkin (myös kuivempia ja hiukan ehkä hiekoitettujakin), mikä ei suinkaan aina ole Taikan mieleen.

Toisekseen mielessä on tiettyjä rotta-, kani- ja hiirimestoja, joiden lähistöllä asento painuu hieman alemmas ja rento askellus muuttuu hassuksi hiipimiseksi. Kun vielä emäntä toteaa, että hihna soiden ei ole eteenpäin asiaa ja toppaa matkanteon, kunnes remmi on löysemmällä tai joudumme mahdollisesti odottelemaan liikennevalojen vaihtumista, alkaa hyljekoiramme piipittää. Kyllä vain: piipittää. Joku ehkä sanoisi vinkumiseksi, minusta se kuulostaa piipitykseltä (Erään toisen mielstä sirkutukselta, mutta se onkin jo toinen juttu).

No, odotimme liikennevalojen vaihtumista vilkkaan kadun kulmassa, Samalla lähtöviivalla oli myös +10-vuotias pikkupoika, jonka kanssa virisi keskustelu.
– Miksi se vinkuu?
– Sillä on kiire...
– Mihin sillä on kiire?
– No, hajujen perään.
– Minkä hajujen?  
(Ai, tää on tää ikä, mietin...)
– Toisten koirien, kanien, hiirien, rottien...
– Onko Helsingissä rottia?! (Tyrmistynyt ääni)
(Voi ei, hän on elänyt kaupungissa... ja nyt totuus paljastuu; kaupungissa ei asustele vain ihmisiä ja heidän söpöjä lemmikeitään.)
– On, tuolta läheltäkin Taika on saanut muutaman, viiton selkämme taa.
(Virhe!! Totesin sen, kun vilkaisin pojan kasvoja. Ilme oli aivan perin juurin järkyttynyt.)
– Miten niin saanut? Miitä se tekee niille?
– No, jos sellanen on ihan lähellä, loikkaa kimppuun ennen kuin ehdin tehdä mitään.
– Mitä sitten?
– Ravistelee niskasta, puraisee rotan päiviltä.

Tiemme erkanivat seuraavissa liikennevaloissa ja poika oli järkyttyneen näköinen. Joskus (no, totuuden nimissä usein) unohdan, miten kaupunkilaislapset eivät ole kuulleetkaan, että eläin voi kuolla. Aivan samat pikkujesset pelaavat kuitenkin räiskintäpelejä ja saavat pisteitä erilaisten otuksien nistimisestä...

Elämä on. Tätä vartenko on Nintendogs?

Räntä-loskakelin puuhia

Emme ole hautautuneet lumeen, ehkä pikemminkin loskaan... Onneksi ei olla aivan vesisateissa saatu olla, mutta silti ollaan puuhattu sisätiloissa mieluummin lähiaikojen räpäskäkeleillä kuin tarvottu vesimoskassa.

 Tässä hiukan meidän temppukuvioitamme:



Eli ei mitään nakkisormen hommaa tämän neidin kanssa puuhailu. Onneksi on olemassa apukoira Taika! Emännän ääni kuulostaa varsin "tyttömäiseltä"... tästäkös johtuu, kun meikäläiseltä kysytään puhelimessa, "anteeksi, minkä ikäinen sinä olitkaan". Tekisi mieli vastata "hetkinen pyydänkin äidin puhelimeen..." ;-)



Ja loppukevennyksemme, olkaa hyvä, eli Taikan näkemys kuolevasta koirasta, höystettynä örinätempullamme.



Lystikästä viikonloppua!