lauantai 27. helmikuuta 2010

Kuurakarva

Loskan litistessä Taikan karvaisissa tassunpohjissa murisemme pakkaskelien perään.
Eräänä aamuna maalla kaikki oli kuurassa - niin maisema:

 koivut:

  

kuin erään hyljekoiran hieno häntäkieppikin.


Ihan läheltä se näytti kuituiselta, kauempaa taas harmaalta kerältä:


Entäpä hienon silkkiturkkiset korvat sitten? Nekin olivat saaneet hienon kuorrutteen.

 Ja tietenkin hienon neidin kulmamascara talvella on valkoinen;
Seiskari 38°, peseytyy pois lämpimässä ilmassa :)
Näillä varusteilla kelpaa räpsytellä...

 

perjantai 26. helmikuuta 2010

Piha Korsossa, siellä voisi olla Cane Corso?

Kuinkahan monta koirarotua keskimääräinen suomalainen tunnistaa? Taika-koiran emäntä ainakin myöntää vilpittömän tietämättömyytensä, ja on ottanut asiakseen opiskella silloin tällöin uuden rodun canis-heimosta. Vuorossa on cane corso -rotu, joka rotumääritelmän mukaan on
"...omaisuuden, perheen ja karjan vartija, äärimmäisen ketterä ja herkästi reagoiva.

Cane corso on säyseä ja hellä omistajalleen, rakastaa perhettään ja lapsia. Se on erittäin viisas, itsenäinen ja vakaa koira. Tarvittaessa siitä tulee rohkea ja peloton suojelija ihmisille, kodille ja omaisuudelle.

Corso on vahva, dominoiva koira, jolle ihmisen johtajuus on oltava selvillä. Se rakastaa huomiota ja huolenpitoa, mutta työkoirana se vaatii myös toimintaa. Corso tarkkailee reviiriään taukoamatta ja uhan ilmetessä ilmoittaa siitä. Se on utelias ja äärimmäisen kiinnostunut kaikesta ympärillään olevasta. Se mielellään valitsee pihamaalta paikan, mistä näkee kaikkialle.

Corson luonteelle on ominaista, että se suhtautuu varauksellisesti vieraisiin. Se tarkkailee ihmisiä, harkitsee, mitä ne ovat miehiään ja helposti päättelee, ketkä ovat luottamuksen arvoisia. Siltä on turha odottaa suurta kunniotusta ihmisiä kohtaan, joita se ei tunne. Se ei saa silti olla aggressiivinen."
Lähde: Cane Corso Club Finland ry

Niin tai näin, en haluaisi pudota tämän alla olevan videon lauman keskelle. Katsokaapa, miten musta machoilee muille. Ja huomio, äänet päälle:) jos läähätyksestä pitää;)



Tiedän, että Taika pitäisi tummimmasta - jos se on uros... Neiti tykkää isoista ja tummista (uros)koirista, olenpahan hihnan päässä huomannut, miten niiden ohi kulkiessa ollaan ihan tohkeissaan...

maanantai 22. helmikuuta 2010

Laptop Dog


Laptop Dog hymyilee hieman 
vaivaantuneesti kameralle, as you see...

"Ai haluatsä herättää mut vaan läppärin takia?!"

lauantai 20. helmikuuta 2010

Mustaa valkoisella


Ai miksikö hyljekoira on musta? Hmmm. 

Luetaanpa sivustoa Seiskarinkoira, tarina kertoo...

>> Väriltään nämä Seiskarin saaren koirat olivat mustia tai tuhkanharmaita, ruskeitakin koiria oli jonkin verran. Jos koirassa oli liikaa valkoista väriä, se katsottiin virheeksi, sillä sitä ei erottanut valkealla jäälakeudella. Sopiva määrä oli laikku rinnassa, neidon kämmenen kokoinen. Tassut olivat valkoiset ja myös hännän huippu sai olla valkoinen. Muutamilla oli vielä takajalkojen etupuolella vatsassa ohut valkoinen raita. Korvat olivat melko kookkaat ja pystyt, tyvileveyttään pidemmät. Sellaisiakin koiria oli, joiden korvat olivat kärjistä taittuneet, mutta nekin nousivat pystyyn, kun koira innostui.

Häntä oli puolituuhea ja mieluiten vasemmalle kaartuva, ja takatassuista löytyivät kannukset. Kitalaen tuli olla tumma ja pykälikäs. Kooltaan nämä koirat olivat miehen polven korkuisia.

Luonne oli tottelevainen, eikä ihmisille ärhentelevä, koska koira pyyntimatkoilla usein joutui oleilemaan samoissa ahtaissa tiloissa ihmisten kanssa. Lammaskoiramaista paimennusviettiä koiralla sai, ja pitikin olla. 

Saarella koirat saivat olla vapaina ja ne järjestivät välillä aikamoisia tappeluja keskenään. Kesävieraiden saapuessa niiden huvia oli makupalojen kärkkyminen.<<
- - - - - - - - -
Hmmm... miksiköhän kitalaen ominaisuudetkin oli yksilöity? Liittynee hajuaistiin ja pitkään kuonoon. Luonne on tottelevaisen sijaan selektiivisesti motivoitunut. Ja vaikkei ole tarpeen lämmittää öisin hylkeenmetsästäjiä lavereillaan, neiti toimii hyvin varpaidenlämmittäjänä. Taikalla ei ainakaan ole kummempaa paimennusviettiä, kuten on aiemmin itsenäiseen luonteeseen viitaten todettu. Nartut ja leikatut uroot saavat kyllä kyytiä, joten tappelugeenit taitavat olla tallella. Makupalojen kärkkyminen on ilmeisestikin periytynyt hyvin:)
  - - - - - - - - -
Ja edelleen:

>> lavansaarelainen hylkeenpyytäjä, merivartiomestari Toimi Klaus Loviisasta kertoo:
"Nuoremmat koirat vietiin jäiden tullessa vanhojen koirien kanssa jäälle haistelemaan hylkeiden hengitysreikiä, että saavat oikean hajun nenään. Samalla niitä opetettiin olemaan ääneti henkireiällä ollessa. Vanhat hyljemiehet syöttivät koirat aina ulkona, ettei vainu mene pilalle, samoin ei koirille annettu liian lämmintä ruokaa. 

Aina kun koirat liikkuivat jäällä, ne risteilivät isäntien kulkusuunnan poikki edestakaisin. Hylkeenreiän vainuttuaan se otti suoran suunnan reiälle ja jäi siihen paikoilleen. Ainoa ääni, minkä se päästi, oli hylkeen ääntä muistuttava korkea naukuna. Sillä se luultavasti houkutteli hylkeen hengitysreiälle. Hyljemiehetkään eivät osanneet selittää naukuvaa ääntelyä, mutta sanoivat sen muistuttavan norpan ääntä. Hyvä koira opetti jopa isäntäänsä ja tietysti nuorempia koiria. 

Sipin päivänä 15. helmikuuta oli kuutti jään alla olevassa pesässä. Silloin hyvä hyljekoira valikoi parista kymmenestä reiästä sen, jossa pesä kuutteineen oli, ja jäi siihen odottelemaan liikkumatta. Pään asennolla se ilmaisi, missä päin kuutti oli. 

Ruskeat koirat olivat harvinaisia, mutta niitä oli toisinaan poikueissa. Ne olivat usein aika hyviä hyljekoiria, joten ne olivat haluttuja, vaikka eivät näkyneet niin hyvin jäällä, kuin mustat näkyivät. Pennuista tuli hyviä tai vähemmän hyviä hyljekoiria, harvoin niitä jouduttiin hylkäämään.<<
  - - - - - - - - -
Hylkeitä emme ole nähneet, mutta Taika-neidin metsästystapa on kaikkea muuta kuin äänetön, kuten moni tietää... Naukumisääni on ehkä sitten sama, millä loikataan petaamattomaan sänkyyn iloitsemaan siitä, että pääsee reissuun tai lenkille.

Joka tapauksessa, minusta on mukavaa, kun koiralla on kotimainen historia.


Haastettu!

Saimme Zeldalta haasteen, jonka
säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Avaa kuvatiedostoistasi neljäs kansio

2. Avaa neljännen kansion neljäs kuva

3. Julkaise kuva blogissasi ja selitä se

4. Haasta neljä muuta bloggaajaa mukaan!
Jaahas, mitä löytyy _KUVAT-kansion neljännestä alakansiosta neljänneltä sijalta:

 

Kuurainen lyhty! Kuvattu maalla.
Eipä ollut oikein kummempaa tarinaa tälle kuvalle...
Haastelijana olen huono, joten täältä saa napata mukaansa halutessaan vaikkapa Arttu-koiruus emäntineen, Winttikamarin väen Siiri ja Karvaisen Elämän Marika.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Miesten mieleen



Kaupunkiretkillämme on ihan omat haasteet.

Tänään pysähdyttiin pankkiautomaatille, ja jäätiin odottamaan vuoroamme. Tuiskussa odottaminen ei miellytä Taikaa, joka painautui pankin ovisyvennykseen. Automaatilla ollut herra X vilkaisi Taikaa, minua ja taas Taikaa. Arvasin jo seuraavan lauseen:
- Onko se kiltti?
- On se, enimmäkseen, kuten emäntänsäkin.
- Tsetsetse... [maiskuttelua]

Taika melkein kiipeää syliin (pelastaisiko se mut täältä viimasta?) ja antaa pusun herra X:lle (kun sillä on kiva parta, jota kirputtaa), joka puolestaan voihkaisee onnesta. Pankkiautomaatista kuuluu piip piip piip. Muistuttelen herra X:ää:

- Kannattaisi ehkä ottaa nuo rahat tuosta pankkiautomaatista...

Kädet irtoaa koiran turkista ja silmät ihanasta koirasta vain vaivoin.


Onhan se, kaunis koira, ja joku kumma Taikassa vetoaa nimenomaan miehiin ja Taika käyttää vetovoimaansa häikäilemättömästi hyväkseen, jos tilanne sallii ja tyyppi on mieluisa. Muitakin, hiukan vastaavia, joskin ehkä hiukan emännälle nolompia tilanteita on takana.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Sydänsuruja ja jäätaidetta

 
  

Mitä ihmeen yhteistä näillä kuvilla on?

No, kotipesämme katolta on pudoteltu lumia (majaillaan ylimmässä kerroksessa).  Palattiin kaupunkiin sopivasti tähän talvitouhuun. Lumenpudottelukolinat ovat kestäneet jo kaksi päivää, eikä Taika ole silmäänsä räpäyttänyt, kun ikkunan edessä vilahtaa harja, lunta putoilee möykkyinä ja puuterina, neuvoja huudellaan ja lunta irroitellaan peltien saumoista täristelemällä.

Taika oli tosin voipunut. Sydänsuruistako sairastui, mutta vatsakipuileva koiruus oli tänään oma itsensä. Taika likisteli vetistelevän emännän viereen kipeänä, mutta nyt alkaa elämänilo pilkottaa. Niin se vaan on, että vaikka on "vain" eläin, vie se perheestä muutakin kuin makuupaikan. Sydämiä esimerkiksi.

Ja yhä vaan ihailemme pian yli kolmemetrisiä jääpuikkoja keittiömme ikkunasta. Itse olisin ehkä aloittanut pudottamalla sisäpihalle johtavan oven päältä olevat jääpuikot, mutta eihän meiltä naisilta kysytä... Ihmeen hyvin nuo puikot kestävät kolistelua ja kilistelyä katolla. Silti me viedään roskapussit etuoven kautta, kunnes nämä ovat poissa.

Niin, ja Taikan töppöset sai taas lisää villaa maalla, kuten kuvasta huomaa.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Ystävää me kaivataan

Synkistellään täällä kirkkaana päivänä. Meidät tavoitti tieto, että bokseriystävämme on nyt kivuista vapaa ja lähtenyt seurastamme. Kova ikävä on hulvatonta, huumorintajuista ja komeaa veikkoa, joka vei seiskarineidin sydämen. Toivotamme hurjasti voimia emännälle.


Tässä tassuttelevien koiraystävysten kuva
vuoden takaa ystävänpäivän tienoilta. Me ollaan nyt vaan hiljaa.

Pitäkää huolta ystävistänne.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Lehtipoiminta: Mies pelasti koiran henkensä uhalla

Nappaanpa tänne tuoreen Vartti-lehden uutisen:

Helsingin Myllypurossa sattui tiistaina episodi, jonka pääesittäjän roolin otti omavaltaisesti omistajaltaan karannut koira. Juoneen kytkeytyi myös sivullinen mies; konna tai sankari, näkökulmasta riippuen.

Noin kello 9 havaittiin kovaa vauhtia ilman omistajaa vipeltävä koira Kontulan metroasemalla. Vartijat juoksivat perään, mutta hauva ehti loikata alas kiskoille.
Karkulainen suuntasi kohti Myllypuroa, yhä raiteita pitkin. Verkkaisesti tepsutelleen jackrussellinterrierin kannassa oli pian kiinni metrojuna, joka hiljensi vauhtinsa nelijalkaisen tahtiin. Liikenne alkoi jäädä aikataulustaan.
Kontulan asemalta noin 1,4 kilometrin päässä, Myllypuron asemalla, odotteli joukko ihmisiä myöhässä olevaa metroa.
- Katsoin, että miksi metro tulee niin hiljaa. Sitten näin pienen koiran jolkottelevan aivan hitaasti siinä edellä, asemalla odotellut Meri Selenius kertoo.
Koiralle alettiin vihellellä, ja laiturin kohdalle se pysähtyikin. Ihmiset olivat hiukan neuvottomia, siltä näytti myös eläin. Lopulta yksi miehistä päätti toimia, hyppäsi raiteille, nosti koiran syliinsä ja kapusi muiden avustamana ylös.
....


Kuvan käyttö tekijänoikeussyistä kielletty] 
Sivullinen kävi nostamassa
parson jackrussellinterrieri -rotuisen karkulaiskoiran ylös raiteilta.

..... HKL:stä saatujen tietojen mukaan ajojännite oli vielä päällä, kun matkustaja hyppäsi omin luvin alas raiteille koiraa noutamaan.Jos raiteilla nähdään ihmisiä tai eläimiä, tai raiteille putoaa tavaraa, on aina otettava yhteys vartijaan tai käytettävä laiturialueen hätäpuhelinta.
Silloin tiedetään sulkea pois raiteiden jännite, ja tilanne saadaan hoidettua varmasti turvallisesti.
Koiria ei kovin usein radoilla juoksentele, mutta liikenne hidastelee silloin tällöin villieläinten, kuten rusakoiden ja lintujen vuoksi.
- Eläimillä on ihan yhtälaiset oikeudet kuin ihmiselläkin, ei niitä sinne tuhota, vaan yritetään saada pois, valvomoesimies Jaana Johnsson HKL:stä sanoo.

 -----------------------------------------
Tarinan opetus?
1.
Kaupungissa kannattaa tosiaan pitää koira kiinni.
Sivulliselta ihmiseltäkin voi lähteä henki koiraa pelastaessa.
Tai koira voi aiheuttaa onnettomuuden.

2. 
EDIT: Poistin kuvan ja lisäsin linkin uutiseeen,
sillä tekijänoikeuslaki ei tunne kuvan "lainaamista".
Jos käytät toisen kuvia blogissasi, se on kuvan  julkaisemista,
ellei blogi ole esim. perheen sisäisessä käytössä
ja suljettu salasanalla.

Illan torkku, aamun virkku


Tervetuloa mukana aamulenkillemme. Niinhän se on, että illan torkku on aamun virkku. Emäntää pitää siis ulkoiluttaa aamulla raikkaassa pakkassäässä! Mielellään aloittaa sohvalla lintuja ja maisemaa ikkunasta tuijotellen, vienosti murahdellen jo hyvissä ajoin. Kun ulkoilutettava emäntä on saatu toppatamineisiin, ollaan menossa melkoisen malttamattomana. Kontaktin otto kiinnostaa lähinnä ympäröivään luontoon.

Nyt kaikki koiruudettomatkin pääsevät nauttimaan aamun metsähetkestä blogin kautta, tervetuloa mukaan retkelle! Tietenkin tykkäämme myös lukaista kommenttejanne, eli kontaktin otto on suorastaan sallittua ;)
 
 
Ohjelmaan kuuluu hankijuoksua häntä heiluen ja aina välillä makupalatilannetta tarkkaillen. Jokainen puun- ja kannonkolo on myös syytä tarkistaa, sillä pienikin vipellys saattaa viitata saaliiseen...

 
 
Maisemat joulukuun retkeltämme on hiukan muuttuneet metsätöiden myötä. Alla kuva joulukuun aamulta tutulta reitiltämme.
 

Ja nyt, pari kuukautta myöhemmin paikalle on ilmestynyt metsätöiden satoa. Renkaanjälkiä on kevyt viilettää, hanki kun upottaa lyhytkoipistä koiraa muuten.
 
Metsäretken vaihtuessa peltomaisemaan nautimme upeasta aamuruskosta.

Tämä oli hyvä alku päivälle - ja oli mukavaa, että olitte mukana.

torstai 11. helmikuuta 2010

Pimi hau *)

 

...hangessa loikkimisesta väsyneenä,
valkoisessa puuterissa kahlaamisesta kuittina.

*) raumlaissittain musta koira.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Saaliin koolla ei ole väliä

Elämä metsästysviettisen koiran kanssa ei aina ole ihan yksinkertaista. Ken luulee, että nautin rotanroippeiden tai kaninkropan talteenotosta, on väärässä. Toisaalta eivät nämä saaliit ole olleet aina luonnollisimmassa paikassaan kaupungin puistoissa.

Kinkkisiä tilanteita aiheutuu muun muassa junalla lemmikkieläinvaunussa matkustaessa. Useamman kuin kerran on vaihdettu paikkaa, kun viereen on myyty paikka saaliille eli kanille ja sen omistajalle. Turhia sydämentykytyksiä puolin ja toisin.

Taika on saanut nauttia vapaudesta maalla ja tietenkin silloin tällöin saanut myös palkkion eli saaliin hiiren, myyrän tai vastaavan muodossa. Koska näitä retkiä palkintoineen on tiedossa säännöllisen epäsäännöllisesti, emme koskaan onnistu lannistamaan metsästysviettiä niin, että voisimme pitää Taikaa kanien ympäröimällä toko- tai agilitykentällä vapaana. Tai voidaan toki, mutta kanit vetävät kyllä pidemmän korren.

Eräänä kesäpäivänä olin olohuoneessa keskittyneenä johonkin. Yhtäkkiä alkoi keittiöstä kuulua vikinää. Menin katsomaan ja silmieni edessä oli alla olevan kuvan kaltainen näky.


Klikkaamalla kuvaa saat sen isommaksi.

Saalishan siellä. Kärpänen oli parkkeerannut tiskirättiin ja neiti seiskari tuijotti sitä silmää räpäyttämättä, häntä heiluen ja vikisten. Kännykameralla ehdin napata kuvan, ennen kuin tilanne oli ohi.

Näin meillä.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Kuin kaksi siimahäntää

 

  

Toinen kuva otettu tänään, toinen runsaat 5 vuotta sitten.
Ja kenellä on heikko vatsa tai siimahäntäkauhu,
kannattanee jättää seuraava lukematta.
Vaan ketä kiinnostaa lasten leikkipuiston
laitamien luonnonihmeet,
voi toki lukea lisää...


Lasten leikkipuiston pensasaitaan on katettu pöytä linnuille rotille ja kaneille. Talipalloja, leipää, jyviä, auringonkukansiemeniä, kaalia, salaattia, porkkanan ja perunankuoria... kiloittain pensaiden juurilla, pensaissa, tötteröissä, vesikanistereissa... Rauhalliseen päiväkävelyyn pääkaupungin puistossa tuli säpinää. Yksi rotta rouskutti talipalloa pensaassa, kun reipas seiskarineiti osui kohdille. Kaksi mutusteli pensaan juurella - ja ihmisiä käveli parin metrin päästä ohi keskellä päivää! 

Taika valpastui jo kaukaa. Hyppy orapihlaja-aitaan ja rotan päivät päättyivät. Nuhainen emäntä hitaine reflekseineen ja metrin nahkahihna olivat vain hidasteita, samoin kuin pensasaita, jonka piikki repäisi Taikan huuleen haavan.

Niin, olin tehnyt ruokintapisteestä ja sen asukeista ilmoituksen runsas viikko sitten. Taika ei jäänyt miettimään, mitä tehdä... Onneksi emännällä oli isompi muovipussi vielä taskussa, saatiin yksi otus pois lasten leikkipuistosta. Pitäisikö kaupungin maksaa koirakansalaiselle palkkio?

Ja muuten, ylemmässä kuvassa Taika on simahtanut sohvalle pentuna. Häntä ja masu olivat vielä aika karvattomat ja valkoista sai etsimällä etsiä... toisen takajalan pohjassa oli hiukan.