Nolojen tilanteiden koiranomistaja, osa IV

Muistuipa mieleen, sattumus miltei päivälleen parin vuoden takaa. Ehdottomasti nolojen tilanteiden koiranomistaja -sarjaa kartuttava.

Oltiin reissun päällä ja hotellimajoituksessa. Aamulla koiruuden emäntä suuntasi töiden pariin, ja haukun isäntää vannotettiin keräämään hotellista kaikki, myös koiran tarpeet: juoma- ja ruoka-astia sun muut tarvikkeet.

Päivän päätteeksi auton nokka kohti maaseutua ja vaihdetana päivän aikana tapahtuneesta sananen. Koiruuden emäntä tietenkin utelee, tulikohan kaikki varmasti hotellista mukaan.

— Vesikuppi? Ruokakippo? Puruluu? Kongi?

Viimeisen sanan kohdalla ällistys koiran päivähuoltajan kohdalla kasvoilla on silmin havaittava.

— Ai sillä oli sellainenkin mukana?
— Joo, se on varmaan sitten jäänyt sängyn alle.
— No mä voin ottaa sen sitten paluumatkalla.
— Paitsi että se saattaa olla jo hävitetty siinä vaiheessa. Ehkä ois parempi soittaa ja pyytää ottamaan talteen jo tänään.

Niinpä kärsivällinen koiranomistaja (isäntä) ystävällisesti soittaa hotellin respaan ja esittää pikku pyynnön.

— Meillä jäi sinne huoneen lattialle, varmaan sängyn alle, sellainen musta kumilelu. Voisin noutaa huomenna.




Ja edelleen koiranlelua noudettaessa, samat maagiset sanat ruuhkaisessa respassa lausuttuna, saivat hilpeitä ilmeitä monen huulille...Respaemäntä ei hämäänny, vaan ojentaa tiskin alta muovipussiin pakatun Kongin. Taitaa olla episodi päätynyt hotellihenkilökunnan perehdytystestiksi nro 1: "pitääkö pokkasi tässä tilanteessa".

Tapahtumien keskipiste. Musta Kong-koiranlelu.

Nolojen tilanteiden koiranomistaja, osa III

Oltiin kävelyllä Taikan kanssa. Tällä lumimassalla alkaa reittivalinnat olla niukilla, joten marssittiin pitkälti katuja pitkin (myös kuivempia ja hiukan ehkä hiekoitettujakin), mikä ei suinkaan aina ole Taikan mieleen.

Toisekseen mielessä on tiettyjä rotta-, kani- ja hiirimestoja, joiden lähistöllä asento painuu hieman alemmas ja rento askellus muuttuu hassuksi hiipimiseksi. Kun vielä emäntä toteaa, että hihna soiden ei ole eteenpäin asiaa ja toppaa matkanteon, kunnes remmi on löysemmällä tai joudumme mahdollisesti odottelemaan liikennevalojen vaihtumista, alkaa hyljekoiramme piipittää. Kyllä vain: piipittää. Joku ehkä sanoisi vinkumiseksi, minusta se kuulostaa piipitykseltä (Erään toisen mielstä sirkutukselta, mutta se onkin jo toinen juttu).

No, odotimme liikennevalojen vaihtumista vilkkaan kadun kulmassa, Samalla lähtöviivalla oli myös +10-vuotias pikkupoika, jonka kanssa virisi keskustelu.
– Miksi se vinkuu?
– Sillä on kiire...
– Mihin sillä on kiire?
– No, hajujen perään.
– Minkä hajujen?  
(Ai, tää on tää ikä, mietin...)
– Toisten koirien, kanien, hiirien, rottien...
– Onko Helsingissä rottia?! (Tyrmistynyt ääni)
(Voi ei, hän on elänyt kaupungissa... ja nyt totuus paljastuu; kaupungissa ei asustele vain ihmisiä ja heidän söpöjä lemmikeitään.)
– On, tuolta läheltäkin Taika on saanut muutaman, viiton selkämme taa.
(Virhe!! Totesin sen, kun vilkaisin pojan kasvoja. Ilme oli aivan perin juurin järkyttynyt.)
– Miten niin saanut? Miitä se tekee niille?
– No, jos sellanen on ihan lähellä, loikkaa kimppuun ennen kuin ehdin tehdä mitään.
– Mitä sitten?
– Ravistelee niskasta, puraisee rotan päiviltä.

Tiemme erkanivat seuraavissa liikennevaloissa ja poika oli järkyttyneen näköinen. Joskus (no, totuuden nimissä usein) unohdan, miten kaupunkilaislapset eivät ole kuulleetkaan, että eläin voi kuolla. Aivan samat pikkujesset pelaavat kuitenkin räiskintäpelejä ja saavat pisteitä erilaisten otuksien nistimisestä...

Elämä on. Tätä vartenko on Nintendogs?

Nolojen tilanteiden koiranomistaja, osa II

Helle hellii. Ehkäpä joo, mustalla koirallla on kyllä asfalttiviidakossa tukalaa päiväsaikaan. Kesäkeleistä muistuupa mieleen sattumus, joka kuuluu kategoriaan "Nolojen tilanteiden koiranomistaja".

Kesään kuuluu oleellisena torit. Ja torillehan koiraa ei saa viedä. Töölöntorilla käytännössä varsin moni koiranomistaja pistäytyy koiransa muualla lenkitettyään. Torikauppiaat vaikuttavat olevan tuikityytyväisiä, kun joku hiukan hätyyttää lähestymiskieltoa uhmaavia puluja ja lokkeja. Torivalvojakin on saattanut joskus olla samaan aikaan torilla.

Hellepäivänä (ei siis tänä kesänä, vaan aiemmin) poikkesimme herneostoksille. Löysin sopivan toripöydän, jossa olikin jonoa. Kyykistyin kaivamaan repusta kukkaroa. Taika lyhyessä nahkahihnassa siinä vieressä. Nätisti aloillaan istuen.

Otan kukkaroa repun pohjalta, kun nostan katseeni. Edessäni oleva mies on pukeutunut sortseihin ja Taika lipoo pitkin vedoin miehen pohkeita. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, mies kääntyy ja katsoo meitä. Näkee iloisesti hymyävän koirulin, jonka häntä heiluu ja kontillaan olevan naisen. Ja kysyy:
- Kumpikohan teistä se oli?

Johon vastaan (hieman punehtuen):
- Makuasioista voidaan kiistellä. 

Herran aurinkorasva tuli sitten testattua myös eläinkokeella. Muille toreille me ei sitten Taikan kanssa tehdäkään edes aurinkorasvan testausreissuja.