Toisekseen mielessä on tiettyjä rotta-, kani- ja hiirimestoja, joiden lähistöllä asento painuu hieman alemmas ja rento askellus muuttuu hassuksi hiipimiseksi. Kun vielä emäntä toteaa, että hihna soiden ei ole eteenpäin asiaa ja toppaa matkanteon, kunnes remmi on löysemmällä tai joudumme mahdollisesti odottelemaan liikennevalojen vaihtumista, alkaa hyljekoiramme piipittää. Kyllä vain: piipittää. Joku ehkä sanoisi vinkumiseksi, minusta se kuulostaa piipitykseltä (Erään toisen mielstä sirkutukselta, mutta se onkin jo toinen juttu).
No, odotimme liikennevalojen vaihtumista vilkkaan kadun kulmassa, Samalla lähtöviivalla oli myös +10-vuotias pikkupoika, jonka kanssa virisi keskustelu.
– Miksi se vinkuu?
– Sillä on kiire...
– Mihin sillä on kiire?
– No, hajujen perään.
– Minkä hajujen?
(Ai, tää on tää ikä, mietin...)
– Toisten koirien, kanien, hiirien, rottien...
– Onko Helsingissä rottia?! (Tyrmistynyt ääni)
(Voi ei, hän on elänyt kaupungissa... ja nyt totuus paljastuu; kaupungissa ei asustele vain ihmisiä ja heidän söpöjä lemmikeitään.)
– On, tuolta läheltäkin Taika on saanut muutaman, viiton selkämme taa.
(Virhe!! Totesin sen, kun vilkaisin pojan kasvoja. Ilme oli aivan perin juurin järkyttynyt.)
– Miten niin saanut? Miitä se tekee niille?
– No, jos sellanen on ihan lähellä, loikkaa kimppuun ennen kuin ehdin tehdä mitään.
– Mitä sitten?
– Ravistelee niskasta, puraisee rotan päiviltä.
Tiemme erkanivat seuraavissa liikennevaloissa ja poika oli järkyttyneen näköinen. Joskus (no, totuuden nimissä usein) unohdan, miten kaupunkilaislapset eivät ole kuulleetkaan, että eläin voi kuolla. Aivan samat pikkujesset pelaavat kuitenkin räiskintäpelejä ja saavat pisteitä erilaisten otuksien nistimisestä...
Elämä on. Tätä vartenko on Nintendogs?
