lauantai 20. helmikuuta 2010

Mustaa valkoisella


Ai miksikö hyljekoira on musta? Hmmm. 

Luetaanpa sivustoa Seiskarinkoira, tarina kertoo...

>> Väriltään nämä Seiskarin saaren koirat olivat mustia tai tuhkanharmaita, ruskeitakin koiria oli jonkin verran. Jos koirassa oli liikaa valkoista väriä, se katsottiin virheeksi, sillä sitä ei erottanut valkealla jäälakeudella. Sopiva määrä oli laikku rinnassa, neidon kämmenen kokoinen. Tassut olivat valkoiset ja myös hännän huippu sai olla valkoinen. Muutamilla oli vielä takajalkojen etupuolella vatsassa ohut valkoinen raita. Korvat olivat melko kookkaat ja pystyt, tyvileveyttään pidemmät. Sellaisiakin koiria oli, joiden korvat olivat kärjistä taittuneet, mutta nekin nousivat pystyyn, kun koira innostui.

Häntä oli puolituuhea ja mieluiten vasemmalle kaartuva, ja takatassuista löytyivät kannukset. Kitalaen tuli olla tumma ja pykälikäs. Kooltaan nämä koirat olivat miehen polven korkuisia.

Luonne oli tottelevainen, eikä ihmisille ärhentelevä, koska koira pyyntimatkoilla usein joutui oleilemaan samoissa ahtaissa tiloissa ihmisten kanssa. Lammaskoiramaista paimennusviettiä koiralla sai, ja pitikin olla. 

Saarella koirat saivat olla vapaina ja ne järjestivät välillä aikamoisia tappeluja keskenään. Kesävieraiden saapuessa niiden huvia oli makupalojen kärkkyminen.<<
- - - - - - - - -
Hmmm... miksiköhän kitalaen ominaisuudetkin oli yksilöity? Liittynee hajuaistiin ja pitkään kuonoon. Luonne on tottelevaisen sijaan selektiivisesti motivoitunut. Ja vaikkei ole tarpeen lämmittää öisin hylkeenmetsästäjiä lavereillaan, neiti toimii hyvin varpaidenlämmittäjänä. Taikalla ei ainakaan ole kummempaa paimennusviettiä, kuten on aiemmin itsenäiseen luonteeseen viitaten todettu. Nartut ja leikatut uroot saavat kyllä kyytiä, joten tappelugeenit taitavat olla tallella. Makupalojen kärkkyminen on ilmeisestikin periytynyt hyvin:)
  - - - - - - - - -
Ja edelleen:

>> lavansaarelainen hylkeenpyytäjä, merivartiomestari Toimi Klaus Loviisasta kertoo:
"Nuoremmat koirat vietiin jäiden tullessa vanhojen koirien kanssa jäälle haistelemaan hylkeiden hengitysreikiä, että saavat oikean hajun nenään. Samalla niitä opetettiin olemaan ääneti henkireiällä ollessa. Vanhat hyljemiehet syöttivät koirat aina ulkona, ettei vainu mene pilalle, samoin ei koirille annettu liian lämmintä ruokaa. 

Aina kun koirat liikkuivat jäällä, ne risteilivät isäntien kulkusuunnan poikki edestakaisin. Hylkeenreiän vainuttuaan se otti suoran suunnan reiälle ja jäi siihen paikoilleen. Ainoa ääni, minkä se päästi, oli hylkeen ääntä muistuttava korkea naukuna. Sillä se luultavasti houkutteli hylkeen hengitysreiälle. Hyljemiehetkään eivät osanneet selittää naukuvaa ääntelyä, mutta sanoivat sen muistuttavan norpan ääntä. Hyvä koira opetti jopa isäntäänsä ja tietysti nuorempia koiria. 

Sipin päivänä 15. helmikuuta oli kuutti jään alla olevassa pesässä. Silloin hyvä hyljekoira valikoi parista kymmenestä reiästä sen, jossa pesä kuutteineen oli, ja jäi siihen odottelemaan liikkumatta. Pään asennolla se ilmaisi, missä päin kuutti oli. 

Ruskeat koirat olivat harvinaisia, mutta niitä oli toisinaan poikueissa. Ne olivat usein aika hyviä hyljekoiria, joten ne olivat haluttuja, vaikka eivät näkyneet niin hyvin jäällä, kuin mustat näkyivät. Pennuista tuli hyviä tai vähemmän hyviä hyljekoiria, harvoin niitä jouduttiin hylkäämään.<<
  - - - - - - - - -
Hylkeitä emme ole nähneet, mutta Taika-neidin metsästystapa on kaikkea muuta kuin äänetön, kuten moni tietää... Naukumisääni on ehkä sitten sama, millä loikataan petaamattomaan sänkyyn iloitsemaan siitä, että pääsee reissuun tai lenkille.

Joka tapauksessa, minusta on mukavaa, kun koiralla on kotimainen historia.


3 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista luettavaa. Enpä ollut näitä ennen tiennytkään.

    Se naukaisu olisi kyllä hauska kuulla:)

    VastaaPoista
  2. Sussi, pitääpä nauhoittaa Taikan naukaisu sopivan tilaisuuden tullen;)

    VastaaPoista

Kiitos haukuista:)