Korvat painetaan taakse ja kirsun päältä nenä hiukan nirpallaan, nokka kohti lähipuistoa. Tassujakin pitää nostella, ettei ihan joka loskakätäkköön joudu tassujaan laittamaan. Iih. Päämäärätietoisesti hoidetaan nämä asioinnit alta pois, että pääsee sisälle lämpimään: syömään, leikkimään ja sohvalle nukkumaan.
Eipä uskoisi, että meidän koiralla on räpylät, ihopoimut tassuvarpaiden välissä. Ja että kyseessä on suomalainen, säänkestävä saariston olosuhteisiin sopeutunut rotu. Ehei.
Mutta tänään päivällä sitten: lunta, lunta, lunta! Pääsimme peräti 10 metriä ulko-ovelta, kun heitettiin ensimmäinen kuperkeikka. Kas näin:
Heijastinliivi on havaittu hyväksi, mustaa koiraa ei helposti erota marraskuisen mustasta asfaltista. Etenimme taas kymmenisen metriä, kun lumilepsiakohtaus sai taas vallan:
Ensimmäisen vartin ajan piti kieriä lumessa, mielellään noin 10-20 metrin välein.Muistan Taikan ensilumet. Koira eteni vatsallaan, etujaloilla hilasi itseään eteenpäin ja takajaloilla potki vauhtia. Hiukan erikoinen etenemismuoto koiralle, mutta niinkin vaan päästiin puiston puoleenväliin. Hymyjä kerättiin kyllä osaksemme.
Jos ulkona sataa aamulla, ei ole mitään kiirettä ulos. Sinne puolille päivin pystyy pidättelemään, siinä toivossa ettei tassut kastu.
Maalla käyttäytymismalli on toinen: räntä- tai vesisade ei haittaa elämää. Eikä pakkanenkaan. Jos on -18 astetta, sitten vaan liikutaan rivakammin. Taika talviparta on omimmillaan, kun on kirpeät pakkaskelit.
Ai niin. Ja me käydään edelleen laskemassa mäkeä. Mieluiten illalla, tai yöllä, kun lapset eivät ole pulkkamäessä. Taikan mielestä on ihanaa joko kieriä, heittää kuperkeikkaa tai ryömiä jäistä mäkeä alas. [Pian kuusivuotias koiramme ja huvittelee kuin pikku pentu... Ettehän kerro kenellekään?]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos haukuista:)